Tämä päivä on kulunut pohdiskeluun.
Kaikkea on tullut kelattua, elämästä kuolemaan sekä kaikkea sen välillä.
Törmäsin eräänä päivänä datailun ohella viisauteen, että ainoa ihminen, jonka kanssa elää koko elämän, on ihminen itse. Sinä itse siis elät itsesi kanssa. Syntymästä kuolemaan. Toki elämäämme tulee muitakin ihmisiä, perhe, sukulaiset ja ystävät, sekä kenties seurustelukumppanit. Mutta itseäsi sinä joudut katselemaan tahdoit tai et.

Jos siis haluaa elää, on pakko oppia elämään itsensä kanssa. Pakko pystyä katsomaan peiliin ja omaa kuvaa silmiin. Jollakin tasolla jokaisen on siis oltava itsekäs. On opittava rakastamaan itseään, jotta voisi rakastaa muita.

Voiko siis elää pelkästään muille, ja unohtaa itsensä? Voiko rakentaa elämän sen varaan, että tekee muut onnellisiksi, vaikka se tarkottaisi sitä, että olisi itse onneton? Matemaattinen totuus on se, että meillä jokaisella on yksi ainoa elämä. Voiko sen tuhlata? Voi, mutta kannattaako? Antaisinko itselleni ikinä anteeksi, että heräisin kymmenien vuosien päästä siihen katkeruuteen, että tämä oli nyt tässä. Mitä jos ne ihmiset, kenen onnellisuuden varaan olen rakentanut elämäni, katoavat tavalla tai toisella? Olisin sekä yksin, että onneton.

Vai kannattaako kuitenkin elää täysillä? Kannattaako tarttua jokaiseen hetkeen, niin kuin se olisi viimeinen? Onko todella parempi katua tekoja kun tekemättä jättämistä?

Itse olen enemmän, elä hetkessä - ihmisiä. Se ei tarkoita sitä, että unohtaisin huomisen. Voin suunnitella elämääni hyvinkin pitkälle ahdistumatta. Sitoutua asioihin ilman, että se olisi jotenkin vastenmielistä. Mutta jokaisesta hetkestä kehkeytyy ajan myötä muisto. Muistoista se elämäntarina, mitä haluan tuleville lapsille sekä mahdollisille lapsenlapsille kertoa. Odotan hetkeä jolloin saan aloittaa lauseen sanoilla: "kun minä olin nuori..." ja haluan, että tuo lause tulee  jatkumaan positiivisessa mielessä.

Sana itserakas ei ole mielestäni mitenkään negatiivinen asia. Toki rajansa kaikella tässäkin asiassa, mutta kun sitä oikein miettii, niin eikö se oli kohteliaisuus. Eikö ole ainoastaan positiivista, että joku rakastaa itseään. (toki voisin olla laihempi, ruskeasilmäinen. voisin ostaa uusia vaatteita.) Tottakai itsestään saa löytää vikoja, mutta eikö silti voi rakastaa itseään? Rakastua omaan sisimpään. Kohdata ne kipeät asiat yksi kerrallaan ja tehdä itsestä entistä eheämpi ihminen.

Pohdiskelua tosiaan... Saakohan kukaan kiinni siitä mitä ajattelen? :)