Kulunut vuosi on ollut henkisesti todella raskas.
Olen päässyt irti vaikeasta ihmissuhteesta ja laittanut elämänarvot uusiksi.
Olen vihdoin ollut rehellinen, kysyttyäni itseltäni "mitä oikeasti haluan?".
Olen tehnyt matkaa syvälle itseeni ja löytänyt sen ihmisen, jonka kadotin vuosia sitten.
Löytänyt todellisen minäni.

Matka ei ole ollut helppo.
Olen itkenyt enemmän kuin koskaan.
Vihannut ja rakastanut vuorotellen.
Yrittänyt uskotella itselleni, että kyllä tämä tästä.
"Jos mä vaan jaksan rakastaa..."

Sitten, ikään kuin vahingossa, tajusin, että eihän minun tarvitse.
Ei minun tarvitse elää sellaista elämää, mitä en halua.
Ei minun tarvitse väkisin yrittää olla vahva, jos en ole.
Ja toisaalta, se on tehnyt minusta entistä vahvemman.
Vahvuutta on olla olematta väkisin vahva.
Kuulostaako monimutkaiselta?
Sitä se on ollutkin.

Mutta nyt, kun Joulu jo kolkuttaa ovella, voin vihdoin sanoa olevani vapaa.
Olen saanut uusia rakkaita ihmisiä elämääni.
Olen myös menettänyt monta sellaista, joita joskus rakastin.
Tärkeintä on ehkä kuitenkin se, että minä en kadu mitään.
En hukkaa enää hetkeäkään katumukseen.
Eilinen on muisto.
Huomisen aika ei ole vielä.
Tärkeintä on elää tässä ja nyt
(huomista ei pidä kuitenkaan kokonaan unohtaa, sillä useimmiten se tulee :)....)

Mä selvisin.
Mä olen päässyt yli.
Vihdoin voin vapaasti hengittää...