Tätä minä olen kaivannut.
Tätä minä olen etsinyt.
Vihdoinkin juuri Sinä olet siinä.
Sinä piirrät minulle ääriviivat ja teet minusta kokonaisen.
Tämä on sellaista elämää, josta olen yön pimeinä tunteina haaveillut.
Sellaista ihan tavallista elämää, josta ihan tavalliset arkiset asiat tekevät ainutlaatuista.
Kun Sinä kosketat minua, se tuntuu hyvältä.
Kun Sinä katsot minua ja näet vain minut, silloin sydämeni saa siivet.
Haluan, että vielä vuosienkin päästä jaksat katsoa minua niin.
Haluan, että vielä vuosienkin päästä tartut käteeni väkijoukossa, vedät minut lähellesi
ja suutelet pelkäämättä.
Haluan, että vielä silloin kun olen vanha ja ruttuinen, olen Sinulle kaikista kaunein.
Että vielä silloin kerrot rakastavasi.
Haluan vielä vuosienkin päästä suudella hyvät yöt ja herätä aamuisin viereltäsi.
Kun olen kanssasi, minussa on erilaista varmuutta.
Tämä kantaa huomiseen.
Tämä on elämää eikä jonkin paremman odottamista.
Tämä on se unelma, joka on aina ollut sisälläni.
Minä tiedän, että Sinä ymmärrät.
Sinä jaksat hymyillä, vaikka koko muu maailma murjottaisi.
tiistai, 16. joulukuu 2008
Ei otsikkoa
tiistai, 16. joulukuu 2008
Ex-miehelleni
Minä olen antanut sinulle anteeksi.
Minä en kanna sinulle kaunaa.
En vihaa sinua.
Oli aika jolloin rakastin sinua koko sydämestäni.
Rakkaus muuttui vihaksi kun petit minua.
Nyt kaikesta rakkaudesta ja vihasta on tullut muisto.
Katkeran suloinen muisto ajasta, jolloin olin ajoittain onnellinen ja toisinaan taas niin onneton
ja yksinäinen, että teki kipeää sydämessä asti.
Olen unohtanut kasvosi. Pystyn piirtämään mieleeni monien ihmisten kasvot vuosien takaa,
mutta sinun kohdallasi se on hankalaa.
Tiedän, että tunnistaisin sinut, jos kävelisit kadulla vastaan,
mutta kun ajattelen sinua, olet kuin sumuinen kuva.
Minä en kanna sinulle kaunaa.
En vihaa sinua.
Oli aika jolloin rakastin sinua koko sydämestäni.
Rakkaus muuttui vihaksi kun petit minua.
Nyt kaikesta rakkaudesta ja vihasta on tullut muisto.
Katkeran suloinen muisto ajasta, jolloin olin ajoittain onnellinen ja toisinaan taas niin onneton
ja yksinäinen, että teki kipeää sydämessä asti.
Olen unohtanut kasvosi. Pystyn piirtämään mieleeni monien ihmisten kasvot vuosien takaa,
mutta sinun kohdallasi se on hankalaa.
Tiedän, että tunnistaisin sinut, jos kävelisit kadulla vastaan,
mutta kun ajattelen sinua, olet kuin sumuinen kuva.
tiistai, 9. joulukuu 2008
mitä sinulle kuuluu?
Kun minulta vuosi sitten kysyttiin:
"mitä sinulle kuuluu?"
Vastasin "hyvää" vaikka totuus oli toinen.
Olen ollut niin väärässä.
Olen suojellut itseäni ja muita totuudelta.
Elänyt niin, että kaikki ihmiset minun lähellä olisi onnellisia
ja samalla olen ihan kokonaan unohtanu itseni.
Uskottelin kauan itselleni, että kunhan muilla on hyvä olla,
se riittää.
ja pitkään se riittikin.
Monta vuotta meni ikään kuin sumussa.
Tiesin koko ajan, että en halua tällaista elämää,
mutta tuudittauduin siihen niin kuin lapsi uneen.
Halusin uskoa, että joku päivä kaikki olisi paremmin.
Halusin uskoa, että joku päivä tää kaikki muuttuu.
Tiesin koko ajan muutoksen olevan edessä, mutta se pelotti.
Pelotti ottaa ensimmäinen askel, koska se oli niin hiton raskas.
Pelotti, että entä jos mikään ei muutu.
Pelotti, että entä jos kaikki muuttuu.
Silti otin sen askeleen.
Jätin taakseni paljon hyviä muistoja ja hetkiä.
mutta myös paljon pimeää.
Sellasta, mitä ei kenenkään tarvitse kestää.
Sellasta, minkä ei tarvitse kuulua elämään.
Tämä vuosi, tai oikeastaan pari viime vuotta on ollut matkaa
johonkin joka on aina ollut sisälläni.
Olen miettiny elämää, virheitä joita olen tehnyt.
Elin kauan menneessä.
Pidin kiinni jostain mikä on jo ollut ja mille ei enää voi mitään.
On totta, että joitakin asioita olisi voinut tehdä toisin.
Olen miettinyt itseäni ihmisenä.
miten paljon olen hukannut aikaa sille ajatukselle,
että kukaan ei voisi koskaan rakastaa minua.
Olen ollut liian kauan katkera itselleni.
Minua on ahdistanu monet asiat.
ehkä eniten se, että miten puhumattomuus satuttaa.
Olen päättäny, että tästä lähtien puhun, oli asia miten vaikea tahansa.
ja haluan, että minulle puhutaan suoraan ja rehellisesti.
silloin ei tarvitse kuluttaa energiaa miettimällä mitä toinen oikeasti ajattelee.
Elämä alkaa maistua aika hyvälle.
Olen osannut ottaa rennosti.
ne muurit ympärilläni alkaa kadota.
Osaan päästää ihmisiä lähelleni.
Olen oppinut, että huomista on turha murehtia.
ja tulevaa ei kannata miettiä, se tulee kyllä ajallaan.
Tärkeintä on elää tässä ja nyt.
rakastaa ja vihata.
Paljon kauniita ajatuksia.
Paljon suloisia tunteita.
Paljon sellasta, mitä ei voi selittää.
Olen kulkenut paljon pimeässä, mutta nyt alkaa näkyä valoa.
Jäin kauaks aikaa pimeään, koska se oli helppoa.
mutta nyt on hyvä hengittää.
eikä tarvitse pelätä mitään.
Matkasin syvälle itseeni ja käsittelin paljon kipeitä asioita.
Kävin läpi mustimmatkin hetket.
Itkin ja huusin niin kuin pieni lapsi.
mutta sitten, jätin sen taakseni.
Kävin ne asiat läpi ja hautasin ne.
eikä ne enää nouse öisin kummittelemaan.
Se on niin uskomattoman hyvä tunne.
"mitä sinulle kuuluu?"
Nyt alkaa kuulua jo tosi hyvää..
lauantai, 6. joulukuu 2008
Hyvää Itsenäisyyspäivää!
"Keitä ne on ne sankarit
Sellaiset sankarimiehet,
Joita koko valtakunta arvostaa?"
Mietin tuossa yksi päivä tätä kaunista maata, jossa asumme.
Minulla on hyvin vähän kokemusta muusta maailmasta, koska en ole käynyt muualla kun Ruotsissa ja Virossa. Ainoa käsitykseni muusta maailmasta liittyy uutisiin sekä sanomalehtiin. En voi edes kuvitella, miltä niistä ihmisistä tuntuu, jotka elävät tänäkin päivänä sodan keskellä. Meille se on helppoa, meidän ei tarvitse kestää muuta kun se, mitä haluamme katsoa. Jos alkaa tuntua pahalta, voimme sulkea television. Tämä kaikki on silti ollut totisinta totta monien vanhemmille sekä isovanhemmille. Loppujen lopuksi, ei ole niin hirvittävän kauan siitä, kun Suomessakin oli sota. Ja toisaalta, koskaan ei voi olla varma, milloin sota syttyy uudestaan.
Papallani oli tapana kertoa juttuja sodasta. Välillä hän kertoi hyvikin surullisia tapahtumia, joita en pienenä tyttönä pystynyt käsittämään. Välillä jutut olivat mustalla huumorilla sävytettyjä. Ehkä sekin oli tapa selviytyä. Että sodasta huolimatta siellä pidettiin kavereiden kanssa "hauskaa". Pappani kertoi samat jutut moneen kertaan. Hävettää sanoa, että teini-iässä ne alkoivat jo kyllästyttää. Mutta nyt osaan jo arvostaa niitä. Pappani on jo kuollut, mutta hänen tarinat elävät.
Tänä päivänä Itsenäisyyspäivän kohokohta tuntuu olevan Linnanjuhlat. Media seuraa tarkkaan kuka saapuu kenenkin kanssa, kuka kompastuu ja kenellä on hienoin mekko. Linnanjuhlat ovat koko päivän kohokohta. En sano, etteikö näin saisi olla. Kai sekin on omalta osaltaan kunnianosoitus itsenäistä Suomea kohtaan. Itse en pidä Linnanjuhlia niin suuressa arvossa. Kulutan Itsenäisyyspäivää siten, että rauhoitus kotona, kiitän mielessäni sotien veteraaneja siitä, että saan kulkea kadulla ilman sodan pelkoa. Kiitän heitä siitä, että he uhrasivat oman henkensä sen eteen, mitä Suomi on nyt.
Sotaveteraanit ovat aikamme sankareita. Kiitos heille!
"Me ollaan sankareita kaikki,
Kun oikein silmil katsotaan
Me ollaan sankareita elämän
Ihan jokainen"
Sellaiset sankarimiehet,
Joita koko valtakunta arvostaa?"
Mietin tuossa yksi päivä tätä kaunista maata, jossa asumme.
Minulla on hyvin vähän kokemusta muusta maailmasta, koska en ole käynyt muualla kun Ruotsissa ja Virossa. Ainoa käsitykseni muusta maailmasta liittyy uutisiin sekä sanomalehtiin. En voi edes kuvitella, miltä niistä ihmisistä tuntuu, jotka elävät tänäkin päivänä sodan keskellä. Meille se on helppoa, meidän ei tarvitse kestää muuta kun se, mitä haluamme katsoa. Jos alkaa tuntua pahalta, voimme sulkea television. Tämä kaikki on silti ollut totisinta totta monien vanhemmille sekä isovanhemmille. Loppujen lopuksi, ei ole niin hirvittävän kauan siitä, kun Suomessakin oli sota. Ja toisaalta, koskaan ei voi olla varma, milloin sota syttyy uudestaan.
Papallani oli tapana kertoa juttuja sodasta. Välillä hän kertoi hyvikin surullisia tapahtumia, joita en pienenä tyttönä pystynyt käsittämään. Välillä jutut olivat mustalla huumorilla sävytettyjä. Ehkä sekin oli tapa selviytyä. Että sodasta huolimatta siellä pidettiin kavereiden kanssa "hauskaa". Pappani kertoi samat jutut moneen kertaan. Hävettää sanoa, että teini-iässä ne alkoivat jo kyllästyttää. Mutta nyt osaan jo arvostaa niitä. Pappani on jo kuollut, mutta hänen tarinat elävät.
Tänä päivänä Itsenäisyyspäivän kohokohta tuntuu olevan Linnanjuhlat. Media seuraa tarkkaan kuka saapuu kenenkin kanssa, kuka kompastuu ja kenellä on hienoin mekko. Linnanjuhlat ovat koko päivän kohokohta. En sano, etteikö näin saisi olla. Kai sekin on omalta osaltaan kunnianosoitus itsenäistä Suomea kohtaan. Itse en pidä Linnanjuhlia niin suuressa arvossa. Kulutan Itsenäisyyspäivää siten, että rauhoitus kotona, kiitän mielessäni sotien veteraaneja siitä, että saan kulkea kadulla ilman sodan pelkoa. Kiitän heitä siitä, että he uhrasivat oman henkensä sen eteen, mitä Suomi on nyt.
Sotaveteraanit ovat aikamme sankareita. Kiitos heille!
"Me ollaan sankareita kaikki,
Kun oikein silmil katsotaan
Me ollaan sankareita elämän
Ihan jokainen"
torstai, 4. joulukuu 2008
Ajatuksia...
Tämä päivä on kulunut pohdiskeluun.
Kaikkea on tullut kelattua, elämästä kuolemaan sekä kaikkea sen välillä.
Törmäsin eräänä päivänä datailun ohella viisauteen, että ainoa ihminen, jonka kanssa elää koko elämän, on ihminen itse. Sinä itse siis elät itsesi kanssa. Syntymästä kuolemaan. Toki elämäämme tulee muitakin ihmisiä, perhe, sukulaiset ja ystävät, sekä kenties seurustelukumppanit. Mutta itseäsi sinä joudut katselemaan tahdoit tai et.
Jos siis haluaa elää, on pakko oppia elämään itsensä kanssa. Pakko pystyä katsomaan peiliin ja omaa kuvaa silmiin. Jollakin tasolla jokaisen on siis oltava itsekäs. On opittava rakastamaan itseään, jotta voisi rakastaa muita.
Voiko siis elää pelkästään muille, ja unohtaa itsensä? Voiko rakentaa elämän sen varaan, että tekee muut onnellisiksi, vaikka se tarkottaisi sitä, että olisi itse onneton? Matemaattinen totuus on se, että meillä jokaisella on yksi ainoa elämä. Voiko sen tuhlata? Voi, mutta kannattaako? Antaisinko itselleni ikinä anteeksi, että heräisin kymmenien vuosien päästä siihen katkeruuteen, että tämä oli nyt tässä. Mitä jos ne ihmiset, kenen onnellisuuden varaan olen rakentanut elämäni, katoavat tavalla tai toisella? Olisin sekä yksin, että onneton.
Vai kannattaako kuitenkin elää täysillä? Kannattaako tarttua jokaiseen hetkeen, niin kuin se olisi viimeinen? Onko todella parempi katua tekoja kun tekemättä jättämistä?
Itse olen enemmän, elä hetkessä - ihmisiä. Se ei tarkoita sitä, että unohtaisin huomisen. Voin suunnitella elämääni hyvinkin pitkälle ahdistumatta. Sitoutua asioihin ilman, että se olisi jotenkin vastenmielistä. Mutta jokaisesta hetkestä kehkeytyy ajan myötä muisto. Muistoista se elämäntarina, mitä haluan tuleville lapsille sekä mahdollisille lapsenlapsille kertoa. Odotan hetkeä jolloin saan aloittaa lauseen sanoilla: "kun minä olin nuori..." ja haluan, että tuo lause tulee jatkumaan positiivisessa mielessä.
Sana itserakas ei ole mielestäni mitenkään negatiivinen asia. Toki rajansa kaikella tässäkin asiassa, mutta kun sitä oikein miettii, niin eikö se oli kohteliaisuus. Eikö ole ainoastaan positiivista, että joku rakastaa itseään. (toki voisin olla laihempi, ruskeasilmäinen. voisin ostaa uusia vaatteita.) Tottakai itsestään saa löytää vikoja, mutta eikö silti voi rakastaa itseään? Rakastua omaan sisimpään. Kohdata ne kipeät asiat yksi kerrallaan ja tehdä itsestä entistä eheämpi ihminen.
Pohdiskelua tosiaan... Saakohan kukaan kiinni siitä mitä ajattelen? :)
Kaikkea on tullut kelattua, elämästä kuolemaan sekä kaikkea sen välillä.
Törmäsin eräänä päivänä datailun ohella viisauteen, että ainoa ihminen, jonka kanssa elää koko elämän, on ihminen itse. Sinä itse siis elät itsesi kanssa. Syntymästä kuolemaan. Toki elämäämme tulee muitakin ihmisiä, perhe, sukulaiset ja ystävät, sekä kenties seurustelukumppanit. Mutta itseäsi sinä joudut katselemaan tahdoit tai et.
Jos siis haluaa elää, on pakko oppia elämään itsensä kanssa. Pakko pystyä katsomaan peiliin ja omaa kuvaa silmiin. Jollakin tasolla jokaisen on siis oltava itsekäs. On opittava rakastamaan itseään, jotta voisi rakastaa muita.
Voiko siis elää pelkästään muille, ja unohtaa itsensä? Voiko rakentaa elämän sen varaan, että tekee muut onnellisiksi, vaikka se tarkottaisi sitä, että olisi itse onneton? Matemaattinen totuus on se, että meillä jokaisella on yksi ainoa elämä. Voiko sen tuhlata? Voi, mutta kannattaako? Antaisinko itselleni ikinä anteeksi, että heräisin kymmenien vuosien päästä siihen katkeruuteen, että tämä oli nyt tässä. Mitä jos ne ihmiset, kenen onnellisuuden varaan olen rakentanut elämäni, katoavat tavalla tai toisella? Olisin sekä yksin, että onneton.
Vai kannattaako kuitenkin elää täysillä? Kannattaako tarttua jokaiseen hetkeen, niin kuin se olisi viimeinen? Onko todella parempi katua tekoja kun tekemättä jättämistä?
Itse olen enemmän, elä hetkessä - ihmisiä. Se ei tarkoita sitä, että unohtaisin huomisen. Voin suunnitella elämääni hyvinkin pitkälle ahdistumatta. Sitoutua asioihin ilman, että se olisi jotenkin vastenmielistä. Mutta jokaisesta hetkestä kehkeytyy ajan myötä muisto. Muistoista se elämäntarina, mitä haluan tuleville lapsille sekä mahdollisille lapsenlapsille kertoa. Odotan hetkeä jolloin saan aloittaa lauseen sanoilla: "kun minä olin nuori..." ja haluan, että tuo lause tulee jatkumaan positiivisessa mielessä.
Sana itserakas ei ole mielestäni mitenkään negatiivinen asia. Toki rajansa kaikella tässäkin asiassa, mutta kun sitä oikein miettii, niin eikö se oli kohteliaisuus. Eikö ole ainoastaan positiivista, että joku rakastaa itseään. (toki voisin olla laihempi, ruskeasilmäinen. voisin ostaa uusia vaatteita.) Tottakai itsestään saa löytää vikoja, mutta eikö silti voi rakastaa itseään? Rakastua omaan sisimpään. Kohdata ne kipeät asiat yksi kerrallaan ja tehdä itsestä entistä eheämpi ihminen.
Pohdiskelua tosiaan... Saakohan kukaan kiinni siitä mitä ajattelen? :)
